Annos syksyä: Joutsijärven reitti lokakuussa

Päätimme partioporukalla tutustua Porin kaupungin omistamaan Ulvilan Joutsijärven reittiin viime viikonloppuna. Reitti oli meille ennestään tuntematon, joten lähdimme tutkailemaan Joutsijärven maisemia myös sillä silmällä, voisiko sinne toistekin tulla isommalla partsaryhmällä.

Valitsimme reitin lähtöpaikaksi Tammen leirikeskuksen, josta reitti lähtee luontopolkuna järven liepeillä polveillen. Ensimmäisen päivän pituudeksi meille kerääntyi lähemmäs 17 kilometriä, ja toiselle päivälle jäi 13 kilometrin mittainen taival.

Kompastuskiviä

Polut yllättivät meidät kivikkoisuudellaan. Monilta pätkiltään polku oli turkasen kivinen, ja kivet eivät todellakaan olleet aivan pieniä pirpanoita. Liukkaalla syyskelillä sateen niljastuttaessa haavanlehtiä kivien yli taiteilu vaati erityisen paljon tarkkuutta, voimaa, ketteryyttä ja hyvää tasapainoa. Sen huomasi lauantai-iltana, kun vihdoin pääsi yöpymispisteelle, että trapetsitemppuja oli tullut tehtyä rinkka selässä.

Kivikkoisella polulla kulkiessa on tärkeää muistaa ainakin seuraavat seikat:

1. Vaelluskengät on syytä olla nilkkaa tukevat ja hyvin solmittu kiinni. Muista kiristää nauhoja kesken reissun.

2. Taukojen merkitys kasvaa, kun reitti on fyysisesti raskas ja vaatii keskittymistä. Tauolla kannattaa ottaa rinkka pois selästä, voimistella ja venytellä itseään. Erittän tärkeää on pitää energia- ja nestetasapaino kunnossa, jotta ei väsyneenä rupea kompastelemaan polulla.

3. Kävely- tai vaellussauvat voisivat auttaa kulkemisessa. Itselläni ei ole kokemusta, mutta kävi mielessä, kun siellä hoipuimme kuin heinäseipäät.

4. Jätä turvaväli edelliseen tallustelijaan. Kaatuessa voi syntyä kelju lumipalloefekti, jos jono on liian tiheä.

5. Varaa aikaa, kulje hitaasti ja katso jalkoihisi. Kivikkopolulla ei voi kiihdytellä, ja maisemien katsomiseen pitää varata pysähdyshetkiä.



Retkeilyreittien varustelukilpa

Paljon patikointia harrastavana olen huomannut isoja eroja retkeilyreittien kunnossa ja käytettävyydessä varustelun puolesta. Eniten olen käyttänyt Metsähallituksen retkikohteet ovat pääsääntöisesti todella hyväkuntoisia, siistejä ja järkevästi varusteltuja reittejä. Monet kunnat ovat myös saaneet aikaan hienoja retkikohteita, joissa retkeilijän on ilo liikkua.

Mikä tekee reitistä miellyttävän, pohdimme porukalla Joutsijärvellä kiertäessämme. Joutsijärven reitillä hyvää oli erityisesti autiotupien ja muiden majoitusvaihtoehtojen olemassaolo sekä hauska vaijerilautta, jolla pääsi ylittämään vesistön. Ylipäätään retkeilyreitin varustelussa kilpaillaan seuraavista asioista:

- Majoituspaikat: Joutsijärven reissullamme emme valitettavasti päässseet autiotuvan asukkaiksi, koska reitillä oli muutakin väkeä, mutta onneksi pienen lisämatkan päässä oli tarjolla korsu, johon pääsimme yöpymään. Kurkistelimme muutamiin autiotupiin sisälle ja totesimme ne oikein kelvollisiksi ja siisteiksi. Muina vaihtoehtoina olisi vielä ollut laavuja sekä savupirtti ja kota.

- Nuotiopaikat: Tämän reitin varrella oli muutamia nuotiopaikkoja, joiden kunto ei ollut kehuttava. Lisäksi erään nuotiopaikan kohdalla kiellettiin tulenteko. (?) Kaiken kaikkiaan nuotioiden ympäryskivet olivat osittain epämääräisessä kunnossa ja nuotiopohjiin oli jätetty paljon roskia.

- Käymälät: Osassa Joutsijärven pysähdyspaikoista oli tarjolla käymälä. Puuceet olivat täysinäisiä ja sekös satunnaisen vaeltajan pakaroita riemastuttaa. Arvoisat vaellusreittien rakentajat: Tehkää puuceiden tyhjennyssuunnitelma, joka elää ja joustaa vuodenaikojen vaihtuessa ja ihmismäärien kasvaessa. Ällöpylly vessa aiheuttaa pahaa mieltä ja nurkkiin pissailua.

- Polttopuuvarastot: Mietimme Joutsijärven kivikkoisilla poluilla, miten ihmeessä polttopuuhuolto alueella voidaan hoitaa. Vastaus oli ilmeinen: Eipä juuri mitenkään. Olikohan rahan vähyys tai polttopuuvarastojen saavuttamattomuus tehneet sen, että puuvarastot ammottivat tyhjyyttään. Toki yksi syy on varmasti pöljät ihmiset, jotka polttavat puita surutta tuntikausia.

Korsulla yöpyessämme löysimme muutamia märkiä klapeja, mutta muualla puut olivat monesta paikkaa loppu. Olisipa kätevää, jos reitin alussa olisi pankkikortilla toimiva systeemi, jolla saisi lunastettua puuvarastojen yleisavaimen. Hyvistä polttopuista voisi ihan jopa maksaa, sanoisin minä.

- Juomavesipisteet: Pohjois-Suomessa vaeltaessaan voi nauttia ainakin vielä siitä ylellisyydestä, että juomavedet voi napata suoraan purosta. Eteläisemmässä osassa Suomea se ei ihan onnistukaan. En ole (vielä) hankkinut vedenpuhdistukseen tarkoitettua retkeilijän suodatinhärpäkettä, mutta kiinnostaisi kyllä tietää, minkälainen olisi hyvä.

Joutsijärvellä oli muutamia kaivoja, joista pystyimme ottamaan vettä, mutta vedenottopaikkojen vähyys patikointireiteillä aiheuttaa ainakin itselläni sen, että en juo riittävästi. Säästelen vettä ja juon pieniä liruja kerrallaan. Ja sekös naista rusinaksi muuttaa jos mikä.

- Opastusmerkinnät: Joutsijärven reitti oli merkitty punaisilla täplillä, jotka erottuivat mielestäni kohtuullisen hyvin puiden rungoilta. Itse olen enemmän kiinnostunut saatavilla olevien karttojen ominaisuuksista, mutta toki hyvät reittimerkinnät maastossa ilahduttavat. Pitkällä taipaleella olisi mukavaa, jos välillä olisi näkyvillä kylttejä, joissa näkyisi etäisyyksiä eri paikkoihin. Se kannustaa jatkamaan, kun näkee aika ajoin, miten oma eteneminen on sujunut.

- Veden ylitystavat: Aina ei tarvitse vesistöjä ylitellä, mutta kyllä se kummasti antaa intoa kulkuun, kun tietää, että edessä on veden yli kulkemista. Karhunkierroksella ihastuttavat riippusillat, Kevon reitillä kahlauskahvat ja Joutsijärvellä pääsimme kokeilemaan vaijerilauttaa. Oli kyseessä joki, järvi, lampi tai meri - aina on hienoja maisemia, kun pääsee veden päälle.

- Jätehuolto: Viimeisimpänä, vaan ei missään tapauksessa vähimpänä nostan esiin jätehuollon. Mikään ei saa ohimosuonia pullistelemaan enempää kuin roskat maastossa. Mikä ihmisiä vaivaa? Miksi täytyy jättää muovisälää nuotiopohjaan, tupakantumppeja polulle ja juomatölkkejä halkopinoihin? Käsite roskaton retkeily vaatii vielä paljon valistusta ja työtä. Roskasäiliöt nuotiopaikoilla ovat vain vitsi, koska ne täyttyvät nopeammin kuin niitä tyhjennetään. Roudatkaa roskat mukaan, tyypit! Ja keksitään luontopoluille toimiva jätehuoltosydeemi!

Uhka vai mahku: Lasten kanssa patikoimaan

Mitä se tarkoittaa käytännössä, kun lähtee lasten kanssa patikoimaan yön yli reissulle tavarat selässään? Tuleeko tuskan parahdus tai onko mahtavata meininkiä? Tulipa testattua kolmen (7-, 8- ja 8-vuotiaan) lapsen kanssa minivaellusta Kuhankuonolla Savojärven kierroksella, ja loppuarvosanaksi annan reissullemme kiitettävän. Hyviä huomioita, onnistumisia ja oppimista tapahtui.

Lasten kanssa lähtiessä on hyvä kiinnittää huomiota muutamiin asioihin, joita ei ehkä aikuisporukassa pohdi niin huolellisesti. Ja toki osa näistä asioista pätee ihan yhtä lailla aikuisiinkin.

1. Lyhyt reitti

Lähdimme Savojärven kierrokselle Rantapihalta.

Valitse patikointireitiksi lyhyt ja helposti kuljettava polku. Tokaluokan aloittaville lapsille sopiva päivämatka oli vain kolme kilometriä, jolloin perillä jäi enemmän aikaa metsässä touhuamiseen, mustikanpoimintaan ja uimiseen. (ja uimista todella tapahtui - paljon!)

Lapsen pinna on lyhyt, joten pelkkä patikointi on aika nopeasti heidän osaltaan tylsäksi todettu. Polun helppous tekee kulkemisesta vähemmän kolhuisaa. Huomasin, että etenkin toisena patikointipäivänä väsyneet jalat kompastelivat juurissa ja kivikoissa, joten kaatumisia varten piti olla laastarit tanassa. Pitkospuut saivat lapsilta kehuja, koska niissä kulkeminen tuntui heistä kevyeltä.




  
2. Jotain nähtävää ja kiivettävää

Salli kiipeily, loikkiminen ja tasapainoilu. Se on parasta.

Etsi luontoarvoiltaan lasta kiinnostava reitti. Lasta ei pelkkä paarustaminen innosta, ja matkan varrella kannattaa olla jännittäviä kohteita, erilaisia metsätyyppejä, onttoja puita ja jättimäisiä kiviä. Lapsi saa riemua kivelle kiipeämisestä tauon aikana, sillä välin kun aikuinen lojuu tantereella pyyhkien välipalakeksin murusia suupielistään. Kiipeäminen, hyppääminen, tasapainottelu ja loikkelehtiminen ovat lasten energiajuomaa. Hienoja luontoelämyksiä saa lähelläkin, kun vain antaa aikaa taukoihin ja taukokikkailuun. Väsynytkin lapsi kaivelee salaista piiloenergiaansa, kun pääsee välillä temppuilemaan rinkan kantamisen sijaan.

3. Ruokahuolto rullaamaan

Makkara maistuu paremmalta itseveistetyillä tikuilla paistettuna.

Vaelluksella energiaa kuluu, oli aikuinen tai lapsi. Hyvä mieli, jaksaminen ja keskittymiskyky säilyvät kunnon ruokahuollon avulla. Me söimme patikoinnin aikana yhden välipalan, mutta näin jälkeen päin ajatellen olisi voinut varata ainakin toisen välipalapisteen. Jos kävelymatka olisi ollut viiden kilometrin luokkaa, olisi tarvittu lounas puolimatkaan. Päivällistä valmistimme heti saavuttuamme, ja iltapala oli tarkoituksella täyttävä ja tukeva.

Nuotiolettu on retkiruokien aatelia.

Pelkästään rinkan kantaminen selässä kuluttaa energiaa, mutta lasten loputon häröily se vasta kuluttaakin. Lisäksi lasten tapa ruokailla on suorasukaisempi ja kursailemattomampi. Jos ruoka on hyvää, sitä syödään hirveän paljon. Jos ruoka on pahaa, sitä ei syödä kuin molekyylin kokoinen hippunen. Aikuinen söisi nälkäänsä pahaakin retkimössöä, mutta lasten sietokykyä ei kannata lähteä kokeilemaan. Tee retkiruoasta kivaa, hyvää, riittävää ja makoisaa.

Meidän porukassamme erityistä suosiota saivat kaikki mahdolliset keksit ja herkut, nuotioletut, bolognese sekä itse veistettyjen makkaratikkujen nokassa käristetyt maggarat. En ehtinyt tällä kertaa kuivattamaan ruokia kuivurillani, mutta näin lyhyellä retkellä pärjäsimme ilman kuivattuja ruoka-aineita. Seuraavalla kerralla täytyy kuivatella!

4. Huolehdi varusteista

Kuumalla kelillä tarvitaan hengittävät vaatteet.

Ulkoiluhommat kannattaa hoidella maalaisjärjellä valituissa vaatteissa. Liikkuessa tulee lämmin ja seisoskellessa kylmä, joten vatteiden materiaaleilla on iso merkitys. Puuvilla on kostealla kelillä nihkeä, villa lämmittää märkänäkin ja ohuet tekniset materiaalit kuivahtavat hetkessä.

Lapsille ostetaan helposti vaatteita, joissa on kasvunvaraa, mutta kengissä kasvunvara kostautuu ainakin patikkareissuilla. Patikointiin on syytä valikoida tukevat ulkoilujalkineet, jotka ovat oikean kokoiset ja kevyet kulkea. Meidän reissullamme lapset kulkivat jämäkät lenkkarit jalassaan. Kumpparit kulkivat äidin rinkassa käyttämättöminä. Onneksi saimme osaksemme ihanaa auringonpaistetta. Hengittävät paidat ja vilpoiset housut olivat tarpeellisia.

5. Kevennä kantamusta

Pieni tyttö, iso rinkka.

Aikuisen rinkka saisi painaa vaelluksella enintään kolmasosan kantajan painosta. Lapsen kohdalla samaa nyrkkisääntöä ei voi suoraan soveltaa, koska lapsen kasvutapa voi olla hyvin yksilöllinen. Hentoinen lapsi ei jaksa kantaa yhtä paljon, ja peruskunto vaikuttaa kestävyyteen.

Paras kantoväline on laadukas lapselle mitoitettu rinkka tai tukeva reppu. Kapeat hartiat aiheuttavat hieman hankaluutta säätöjen kanssa. Itse kevensin tyttäreni rinkkaa ottamalla osan tarvikkeista omaan rinkkaani. Hänen rinkkansa painoi ehkä viitisen kiloa, mutta säädöt eivät vielä osu kohdalleen. Mitoitus ei mahdollistanut lantiovyön osumista lantiolle, jolloin kantaminen tapahtui valitettavasti hartiavoimin. Tämä vaati sisua ja keksitaukoja.



  
6. Opeta taitoja

Teltat pystyyn lapsityövoimalla.

Retkeilyssä parasta on lasten mielestä uusien taitojen oppiminen. Ota lapset mukaan ruoanlaittoon, opeta retkikeittimen käyttöä ja näytä, miten nuotiolettuja paistetaan. Kaikki yhdessä tekeminen ja taitojen opettelu tekee hyvää - sekä aikuiselle että lapselle.

Lapsi voi olla mukana kaikessa tekemisessä, ja monesti on kyse vain siitä, jaksaako aikuinen antaa lapselle tilaa kokeilla itse tekemistä. Meidän retkellämme kokeiltiin trangian käyttöä, pystytettiin telttoja, haettiin vettä vesikassilla, veisteltiin makkaratikkuja ja kokkailtiin monenlaista. Omat tiskitkin piti tiskata.

7. Elä hetkessä

Älä suunnittele reissua valmiiksi etukäteen. Jos taukoja tarvitaan enemmän, pidä niitä. Jos lapsi haluaa leikkiä metsässä, anna sille aikaa. Jos uinti houkuttaa, kaivele uikkarit ja pyyhe esiin. Jos väsymys ja kiukku iskevät, keksi jotain kivaa.

Lapset ovat loistavia tyyppejä opettamaan hetkessä elämisen taitoa. Katso heistä mallia ja sovella ideaa myös aikuisten vaelluksilla.

Oma kuivuri, oma muona

Mennä täräytin itselleni hyötykuivurin! Onko mahtavaa? Olen jo pitkään haaveillut kyseisestä masiinasta, ja nyt vihdoin ystäväni kuskasi minulle sellaisen reissultaan erääseen nimeltä mainitsemattomaan pohjanmaalaiseen ostoskohteeseen. Kiitos Anna!

Kuivurilla ajattelin kuivata tietenkin retkiruokia lyhyemmille reissuille ja pitemmille vaelluksille. Loistavaa, koska enää ei tarvitse harrastaa kuivausta uunin avulla. Vaellusruokia toki voi kuivata myös uunissa maksimissaan 50 asteen lämmössä uunin luukku raollaan, mutta se vie kauan aikaa, paljon sähköä ja tuntuu pöljältä, kun saman homman hoitaa ketterämmin kuivurilla.

Minun kuivuriini mahtuu viisi kerrosta. Testasin heti koneen kykyjä kuivaamalla metsäretkemme saaliin eli kasan suppiksia. Suppilovahverot ovat ohuita ja helposti kuivuvia sieniä, joten niiden kuivaus vei ykköslämmöllä ehkä noin kahdeksan tuntia. Kuivat suppikset ovat kevyitä, täysin kuivan tuntuisia ja tuoksuvat mahtavalta sieneltä.

Seuraavalla kerralla löysinkin sieniretkellä ollessani läjän herkku- ja voitatteja. Lasten avustamana paloittelin ne kuutioiksi, ja kuivuminen vei ehkä aavistuksen suppiksia pitempään, koska lasten pilkkomissa paloissa oli hieman rouheamman kokoisia ziibaleita. Kuivatessa partikkelit kannattaa pilkkoa ohuiksi ja tasakokoisiksi paloiksi.

Kolmannen testikierroksen huristelin kuivurilla tämän viikon alussa, kun kuivattelin siskolta saamiani kesäkurpitsoja. Kesäkurpitsaa taitaa tulla monen puutarhaan kasapäin. Kuivaus on näppärä keino säilöä ylituotantoa talteen.

Kuivattuja ruokia voi käyttää monella tavalla. Niitä voi turvottaa nesteessä ja käyttää sen jälkeen normaaliin tapaan. Toisaalta niitä voi jauhaa rouheeksi. Esimerkiksi sienijauhe on voimakkaan makuista vaikka mausteena.

Kuivauksessa on hyvä muistaa:

- Paloittele tai siivuta pieniksi ja tasakokoisiksi.

- Kuivaa tuoreita raaka-aineita.

- Asettele väljästi kuivumaan.

- Valmiit aineet tuntuvat rapeilta ja kuivilta, tosin esimerkiksi nestepitoiset hedelmät jäävät nahkean tuntuisiksi.

- Säilytä kuivattuja aineita kuivassa, pimeässä, tuoksuilta suojassa.

Etelän lomareissu: Patikkaretki Tulliniemessä

Teinpä tuossa veljeni kanssa päivänä eräänä patikkaretken Tulliniemen luontopolulle. Suomen mantereen eteläisin kärki sijaitsee Hangon Uddskatanin ja Tulliniemen alueella. Uddskatanin luonnonsuojelualueella saa liikkua ainoastaan merkityllä luontopolulla, joka päätyy Hankoniemen kärkeen. Sinne, missä meri ja punertavat silokalliot sulautuvat yhteen.

Luontopolku on pituudeltaan 6,7 kilometriä ja sen lähtöpaikka on Hangon Vapaasatamassa osoitteessa Tulliniementie 1. Parkkipaikalta on muutaman sadan metrin matka luontopolun alkupisteeseen. Minulla ja veljelläni meni matkaan reilut pari tuntia, kun pysähtelimme ihailemaan maisemia ja meriluonnon yksityiskohtia. - niin, siis siihen koko luontopolun kulkemiseen, ei siis siihen parinsadan metrin matkaan, kuten melkein tuosta lauseesta sai sellaisen käsityksen.

Reitti seurailee aluksi rantalinjaa ja tarjoaa merenrantakasvien malliesimerkkejä. Olisi kannattanut ottaa mukaan kasvikirja. Itselleni rantojen kasvit ovat vieraampia. Rannasta polku sukelsi metsään, jossa oli tarjolla käkkyräisiä männikköjä sekä lehtomaista metsikköä. 

Loppuosa luontopolusta kulkee niemenkärjessä kallioilla. Tässä kohtaa kunnon jalkineet (ja jalat) ovat tarpeen, koska kallioilla liikkuminen vaatii huolellista askellusta ja hieman kiipeilyä.

Itse ihailin maisemia koko matkan ajan täyttä häkää. Erityisesti jääkauden ja veden tekoset kallioilla olivat upeita.

Kärjestä näkee pitkälle - hyvällä säällä voi nähdä Bengtskärin majakan. Siellä se todellakin kaukaisuudessa törötti.

Niemenkärki on myös tärkeä muuttolintujen läpikulkupaikka. Kuulemma syksyisin voi havaita monia lajeja. Nyt oli siis heinäkuun puoliväli, joten havaitsimme pääasiassa muutamia merimetsoja, harmaahaikaroita, meriharakkoja ja jotain erinäisiä vesilintuja kelluskelemassa. Metsässä kuulin parikin tutunoloista laulajaa. Harmittaa, että ei kyennyt niitä kaikkia varmasti tunnistamaan. Pakko tsekata lintukirjasta ääniä. On päässyt rapistumaan laulujen tunnistustaidot.

Niemenkärki on täydellinen merituulen hengityspiste. Tuulta kärjessä nimittäin riittää. Tällä kertaa meillä ei ollut eväitä mukana, mutta sanoisin kyllä, että kannattaa varata eväät, koska kalliot ovat eväidensyöntiin erinomaiset - elleivät jopa täydelliset.

Luontopolku sijoittuu luonnonsuojelualueelle, jossa luonnon aarteet ovat hauraita ja herkkiä häirinnälle. Toivottavasti siellä vierailevat ihmiset ymmärtävät niemenkärjen herkkyyden ja muistavat  liikkua ympäristöä kunnioittaen.
Ensi kesänä voisin ottaa lapset mukaan uusintakierrokselle.

Mitä mukaan Tulliniemen retkelle?

- eväät
- vesipullo
- hyvät jalkineet
- tuulenpitävä takki kärjen tuulia vastaan
- kiikari
- lintukirja
- kasvikirja

Lohkaisu Lohjan metsistä, osa 2

Kahden perheenäidin retriitin toinen päivä Lohjan metsissä suuntautui Paavolan poluille. Siellä metsän keskellä luontopolun varressa seistä möllöttää Suomen kaunein puu.

Minkä raadin valitsema, sitä en tiedä, mutta sinne mekin töppösemme suuntasimme innokkaina.

Paavolan polulle pääsee Saaren koulun parkkipaikalta. Koulu on ilmeisesti lakkautettu,

mutta parkkipaikka löytyi naputtelemalla navigaattoriin Pietiläntie 23. Matka kauneimmalle puulle ei ole järin pitkä. Polku kulkee kauniin lehtometsän läpi - muistutti vahvasti Ruissalon tammimetsien lehtomaisemaa. Voisin aavistella, että metsä on ihanimmillaan toukokuussa vuokkojen kukinnan aikaan.

Suomen kaunein puu on tammi. Suuuuuuuuuri tammi. Kalevalaisen näköinen, jylhä ja paksuoksainen. Olihan se. Oli kaunis, ei voi kieltää. Paavolan tammelle on raivattu metsään aukio, jossa sen on hyvä oksiaan levitellä. Tammihan vaatii valoa ja muhevuutta ympärilleen.

Kiertelimme, katselimme ja ihailimme puun tasapainoista silhuettia. Muutakin väkeä oli saapunut puun äärelle. Matka puun luo on niin lyhyt, että perheen töppöjalkaisimmatkin sen jaksavat. Ei muuta kuin voikkuleipää ja maitopullo reppuun ja Paavolan tammea ihmettelemään. Tammi tuskin ikänsä puolesta ihmettelee enää mitään. Hän on kaiken nähnyt.

Lohkaisu Lohjan metsistä, osa 1.

Minulla ja ystävälläni on ollut perinteenä paeta vuorokaudeksi äidinvelvollisuuksista yhteiseen retriittiimme, joka suuntaa kesäisin yleensä johonkin retkeilyalueille. Tänä vuonna kohteeksemme valikoitui Lohja ja Lohjan tarjoamat luontokohteet. Päänähtävyydeksi päätimme käydä katsomassa Suomen kauneimman puun, joka sijaitsee Lohjansaaressa Paavolan polulla. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Maanantai-iltana ajelimme siis Lohjalle, josta olin ennakkoon kahlannut nettisivuilta tietoa Karnaistenkorven poluista, jotka sijaitsevat lähellä Kisakallion urheiluopistoa. Hassuinta oli se, että Karnaistenkorpi sijaitseekin oikeastaan lähestulkoon Karnaisten piiiiiiiiitkän pitkän tunnelin yläpuolella - eli kun seuraavan kerran ajat Turusta Helsinkiin, voit miettiä näitä maisemia sukeltaessasi Karnaisten tunneliin parin kilometrin matkalle.

Kuusimetsän kuiskaus

Karnaistenkorven poluille pääsee toki Kisakalliostakin, mutta me pysäköimme automme toiselle laidalle reitistöä.

Parkkipaikalta oli noin kilometrin matka Ahvenalammen laavulle. Reitti kulkee komeassa peikkometsän näköisessä

kuusimetsässä, jossa valo siivilöityy upeasti havukaton läpi, ja kivet ovat pyöristyneet sammalpeitteisiksi pallukoiksi. Ihanaa maastoa!

Polku oli hyväkuntoinen ja matka laavulle niin lyhyt, että sen taapertaa nopeasti vaikka olisikin tonnin painoiset herkkueväät mukana. (En tunnusta)

Laavu on lammen rannassa hienolla paikalla.

Moottoritie, vaikka se jossain lähellä maan uumenissa kulkeekin, ei anna itsestään mitään merkkiä. 

Heinäkuisessa illassa ääntä piti korkeintaan punarinta. Vedenpinnan rauhaa rikkoivat ainoastaan vesimittarit. Onnittelimme itseämme hyvästä retriitin paikasta. Nuotiolla sai ruoat valmistettua kätevästi, ja puitakin oli hieman jäljellä puuvajan pohjalla.

Ainoa, mikä oli huollon tarpeessa, oli kompostoiva puucee sekä laavun lähiympäristö. Keräsimmekin laavun läheisyydestä ison kassillisen roskia. Enemmänkin olisi voinut kerätä, jos olisi ollut roskapihdit tai kumihanskat mukana.

Kyllä oli rentouttava retkipaikka! Ja upea metsä. Onneksi on tajuttu säilyttää tällainen helmi.

Seuraavassa postauksessa vielä kokemuksia retriitin toiselta päivältä eli retkestämme Paavolan tammen luokse.

Reitinvalinnan opit ja knopit

Urho Kekkosen kansallispuisto kertoi Facebook-sivullaan päivittäneensä vaelluksen pohjasuunnitteluun tarkoitetun kartan. Kansallispuistosta löytyy lisätietoa verkkosivuilta, joiden tarkoitus on tukea retkeilijöiden ennakkosuunnittelutyötä. Itsekin näitä nettisivuja viime vuonna kahlanneena totean, että vieläkin moni varmasti kaipaisi lisäideoita siihen, miten voisi järkevästi suunnitella vaellusreittejään.

Tunturiylängöllä kulkeminen on miellyttävimmillään tätä.

Itse lueskelin erilaisia aiheeseen liittyviä keskustelupalstoja, mutta pohdin myös sitä, että tiiviisti kirjoitetut vaelluskertomukset tai ainakin arviointimielessä kirjoitetut jälkipuinnit voisivat hyödyttää kaikkia kulkijoita. Olen omassa blogissani pyrkinyt siihen, että kirjoitin vaelluksestamme mahdollisimman tarkkoja arvioita talteen, jotta jokainen vaelluksesta haaveileva voisi niistä jotain itselleen ammentaa.

Reittisuunnittelua oppii vähitellen

Kokenut vaeltaja osaa karttaa silmäiltyään arvioida maaston haasteet ja fyysisen kuluttavuuden. Itselleni tämä on vieläkin vaikeaa, vaikka osaan lukea karttaa ja osaan ajatella jo jotain asioita, jotka vaikuttavat vaelluksen sujuvuuteen. Paljon on silti minullakin vielä oppimista. Esimerkiksi kylmään aikaan vaeltamisesta minulla ei ole mitään kokemusta. Kuinka paljon syksyn viileys ja runsaat sateet vaikuttavat reitin rasituksiin? Paljonko voi vaelluksella hiihtää päivämatkoina? Nämä ovat minulle (vielä) vieraita asioita.

Viime kesäinen Kekkostelu-vaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon oli siitä erityinen, että porukkamme oli hyvin suuri ja ikähaarukka iso. Se teki myös fyysisestä suoriutumisesta vaihtelevaa.

Hyvä on puroja ylittää, jos on silta saatu paikalle.

Asioita, joita huomasin reittisuunnitelmassamme vasta jälkikäteen:

1. Jos kartassa näkyy polku, mikä kiemurtelee jokivarressa jyrkkien korkeuskäyrien alapuolella, on polku lähes aina kivikkoinen ja raskas kulkea, vaikka ei nousuja olisi yhtään.
2. Joenuomaa seuraavat polut ovat myös näkymiltään väsyttävämpiä. Tunturin laella aukeava avaruus ja tilan tuntu virkistävät kulkijaa.
3. Tunturin tai muun korkean kohteen yli meneminen ei aina ole niin raskasta mitä luulisi. Etenkin ylösnousu on usein kohtuullisen tasaista, vaikka noustaisiin korkeallekin.
4. Tuntureilta alastulo rassaa polvia. Porukassamme moni kärsi polvivaivoista, jotka alkoivat vaelluksella.
5. Se, mikä toiselle on helppoa ja kevyttä, voi toiselle olla jo ponnistus äärirajoille. Porukassamme taisi käydä joidenkin päivien osalta niin. Itse koin erityisen raskaana etappina Kekkostelu-vaelluksellamme päivämatkan, joka kulki Suomunruoktulta Tuiskukurulle. Matkan pituus oli ehkä noin 15 km, ja polku oli paljon jokivarsia myötäilevää kivikkoista kosteikkoa.
6. Kartasta ei näe polun kivikkoisuutta, ja se on kuitenkin yksi avaintekijä siihen, kuinka raskaaksi kulku muodostuu. Vaelluskertomuksia tai reittiarvioita olisi hyvä lueskella etukäteen.
7. Jos kartalla on reitin kohdalla suo, varaudu hyttysiin ja hikiseen kulkuun. Pitkospuut ovat luksusta, joista voi nauttia joissakin osissa Urho Kekkosen kansallispuistoa.
8. Vesien ylitykset voivat olla helppoja kenkien kanssa kahlattavia puroja tai vastaavasti jalat reiteen asti täysin jääpalikoina suoritettavia urheuskokeita. Riisumisessa ja jalkojen kuivaamisessa palaa aikaa ja hermojakin joskus.
9. Kartasta ei pysty ennakkoon näkemään, mikä on kulkijan mielestä hienoa katsottavaa. Jos tykkää ihailla upeita kelohonkia ja merkillisiä kynttiläkuusia tai haluaa bongata kuukkelin, on näitä aikatauluun vaikuttavia seikkoja mahdotonta ennakoida. Luontoon pitää saada mennä avoimin silmin ihailemaan ilman, että kello tikittää vieressä syyttävästi.

Vaikeilla poluilla pitää luottaa yhteistyön voimaan.

 Selailin juuri vaelluksen päiväkirjaani ja totesin, että minullahan on reittiarviointi jäänyt kokonaan kesken, ja siksi en ole edes sitä tänne blogiin kirjoittanut. Pitää ottaa työn alle!

Kun pääsee laelle, sieltä näkee kauas.

Ja hei! Tämänkertaisen bloggauksen kuvista suuri kiitos Kaijalle ja Artolle!