Reitinvalinnan opit ja knopit

Urho Kekkosen kansallispuisto kertoi Facebook-sivullaan päivittäneensä vaelluksen pohjasuunnitteluun tarkoitetun kartan. Kansallispuistosta löytyy lisätietoa verkkosivuilta, joiden tarkoitus on tukea retkeilijöiden ennakkosuunnittelutyötä. Itsekin näitä nettisivuja viime vuonna kahlanneena totean, että vieläkin moni varmasti kaipaisi lisäideoita siihen, miten voisi järkevästi suunnitella vaellusreittejään.

Tunturiylängöllä kulkeminen on miellyttävimmillään tätä.

Itse lueskelin erilaisia aiheeseen liittyviä keskustelupalstoja, mutta pohdin myös sitä, että tiiviisti kirjoitetut vaelluskertomukset tai ainakin arviointimielessä kirjoitetut jälkipuinnit voisivat hyödyttää kaikkia kulkijoita. Olen omassa blogissani pyrkinyt siihen, että kirjoitin vaelluksestamme mahdollisimman tarkkoja arvioita talteen, jotta jokainen vaelluksesta haaveileva voisi niistä jotain itselleen ammentaa.

Reittisuunnittelua oppii vähitellen

Kokenut vaeltaja osaa karttaa silmäiltyään arvioida maaston haasteet ja fyysisen kuluttavuuden. Itselleni tämä on vieläkin vaikeaa, vaikka osaan lukea karttaa ja osaan ajatella jo jotain asioita, jotka vaikuttavat vaelluksen sujuvuuteen. Paljon on silti minullakin vielä oppimista. Esimerkiksi kylmään aikaan vaeltamisesta minulla ei ole mitään kokemusta. Kuinka paljon syksyn viileys ja runsaat sateet vaikuttavat reitin rasituksiin? Paljonko voi vaelluksella hiihtää päivämatkoina? Nämä ovat minulle (vielä) vieraita asioita.

Viime kesäinen Kekkostelu-vaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon oli siitä erityinen, että porukkamme oli hyvin suuri ja ikähaarukka iso. Se teki myös fyysisestä suoriutumisesta vaihtelevaa.

Hyvä on puroja ylittää, jos on silta saatu paikalle.

Asioita, joita huomasin reittisuunnitelmassamme vasta jälkikäteen:

1. Jos kartassa näkyy polku, mikä kiemurtelee jokivarressa jyrkkien korkeuskäyrien alapuolella, on polku lähes aina kivikkoinen ja raskas kulkea, vaikka ei nousuja olisi yhtään.
2. Joenuomaa seuraavat polut ovat myös näkymiltään väsyttävämpiä. Tunturin laella aukeava avaruus ja tilan tuntu virkistävät kulkijaa.
3. Tunturin tai muun korkean kohteen yli meneminen ei aina ole niin raskasta mitä luulisi. Etenkin ylösnousu on usein kohtuullisen tasaista, vaikka noustaisiin korkeallekin.
4. Tuntureilta alastulo rassaa polvia. Porukassamme moni kärsi polvivaivoista, jotka alkoivat vaelluksella.
5. Se, mikä toiselle on helppoa ja kevyttä, voi toiselle olla jo ponnistus äärirajoille. Porukassamme taisi käydä joidenkin päivien osalta niin. Itse koin erityisen raskaana etappina Kekkostelu-vaelluksellamme päivämatkan, joka kulki Suomunruoktulta Tuiskukurulle. Matkan pituus oli ehkä noin 15 km, ja polku oli paljon jokivarsia myötäilevää kivikkoista kosteikkoa.
6. Kartasta ei näe polun kivikkoisuutta, ja se on kuitenkin yksi avaintekijä siihen, kuinka raskaaksi kulku muodostuu. Vaelluskertomuksia tai reittiarvioita olisi hyvä lueskella etukäteen.
7. Jos kartalla on reitin kohdalla suo, varaudu hyttysiin ja hikiseen kulkuun. Pitkospuut ovat luksusta, joista voi nauttia joissakin osissa Urho Kekkosen kansallispuistoa.
8. Vesien ylitykset voivat olla helppoja kenkien kanssa kahlattavia puroja tai vastaavasti jalat reiteen asti täysin jääpalikoina suoritettavia urheuskokeita. Riisumisessa ja jalkojen kuivaamisessa palaa aikaa ja hermojakin joskus.
9. Kartasta ei pysty ennakkoon näkemään, mikä on kulkijan mielestä hienoa katsottavaa. Jos tykkää ihailla upeita kelohonkia ja merkillisiä kynttiläkuusia tai haluaa bongata kuukkelin, on näitä aikatauluun vaikuttavia seikkoja mahdotonta ennakoida. Luontoon pitää saada mennä avoimin silmin ihailemaan ilman, että kello tikittää vieressä syyttävästi.

Vaikeilla poluilla pitää luottaa yhteistyön voimaan.

 Selailin juuri vaelluksen päiväkirjaani ja totesin, että minullahan on reittiarviointi jäänyt kokonaan kesken, ja siksi en ole edes sitä tänne blogiin kirjoittanut. Pitää ottaa työn alle!

Kun pääsee laelle, sieltä näkee kauas.

Ja hei! Tämänkertaisen bloggauksen kuvista suuri kiitos Kaijalle ja Artolle!

Vaellus ohi - olen todellakin elossa!

Upea Kekkostelu-vaellus UKK-puistoon on ohi. Onhan siitä jo ehtinyt kulua suorastaan kaksi viikkoa, joten reissun sulattelua on ehtinyt tapahtua. Alkusanoiksi todettakoon, että mahtava oli vaelluksemme. Vaikka sanaseppo (vai -seija?) olenkin, en keksi muuta adjektiivia tähän kuin juuri tuon mahtavan. Äännettynä erittäin painokkaasti MAH-TA-VA!

Ajattelin, että kirjoittelen blogiin vähitellen arvioita, joista saattaa olla hyötyä ja iloa muillekin. Tulossa ovat ainakin ruoka- ja varustearviot sekä reittiarviointia. Näistä riittää turinaa niin, että lukijoiden silmät tulevat kuivumaan päähän. Omia valokuvia ei juuri jäänyt kameraani eikä puhelimeen, joten hyödynnän tulevissa bloggauksissani ystävien hienoja tunnelmakuvia. Kiitos siis jo tässä kohtaa Artolle, Niinalle, Timolle ja Minnalle albumien jakamisesta kanssani.

Ylipäätään tämä oli hieno kokemus. Ennätyksellisen suurella joukolla lähdimme. Kaikki sujui sopuisasti ja jouhevasti. Ruoat olivat makoisia ja monelta osin erittäin elämyksellisiä. Oma varustautumiseni onnistui hyvin, ja vielä löytyi parannettavaakin. Reitti oli kaunis, vaikka rankka paikoitellen. Hienoja itsensä ylittämisen kokemuksia tuli monelle.

Arton kuvasaaliista napattua: Keskellä Kekkostelumme reittiä Joukhaispään kyljessä.