Oma kuivuri, oma muona

Mennä täräytin itselleni hyötykuivurin! Onko mahtavaa? Olen jo pitkään haaveillut kyseisestä masiinasta, ja nyt vihdoin ystäväni kuskasi minulle sellaisen reissultaan erääseen nimeltä mainitsemattomaan pohjanmaalaiseen ostoskohteeseen. Kiitos Anna!

Kuivurilla ajattelin kuivata tietenkin retkiruokia lyhyemmille reissuille ja pitemmille vaelluksille. Loistavaa, koska enää ei tarvitse harrastaa kuivausta uunin avulla. Vaellusruokia toki voi kuivata myös uunissa maksimissaan 50 asteen lämmössä uunin luukku raollaan, mutta se vie kauan aikaa, paljon sähköä ja tuntuu pöljältä, kun saman homman hoitaa ketterämmin kuivurilla.

Minun kuivuriini mahtuu viisi kerrosta. Testasin heti koneen kykyjä kuivaamalla metsäretkemme saaliin eli kasan suppiksia. Suppilovahverot ovat ohuita ja helposti kuivuvia sieniä, joten niiden kuivaus vei ykköslämmöllä ehkä noin kahdeksan tuntia. Kuivat suppikset ovat kevyitä, täysin kuivan tuntuisia ja tuoksuvat mahtavalta sieneltä.

Seuraavalla kerralla löysinkin sieniretkellä ollessani läjän herkku- ja voitatteja. Lasten avustamana paloittelin ne kuutioiksi, ja kuivuminen vei ehkä aavistuksen suppiksia pitempään, koska lasten pilkkomissa paloissa oli hieman rouheamman kokoisia ziibaleita. Kuivatessa partikkelit kannattaa pilkkoa ohuiksi ja tasakokoisiksi paloiksi.

Kolmannen testikierroksen huristelin kuivurilla tämän viikon alussa, kun kuivattelin siskolta saamiani kesäkurpitsoja. Kesäkurpitsaa taitaa tulla monen puutarhaan kasapäin. Kuivaus on näppärä keino säilöä ylituotantoa talteen.

Kuivattuja ruokia voi käyttää monella tavalla. Niitä voi turvottaa nesteessä ja käyttää sen jälkeen normaaliin tapaan. Toisaalta niitä voi jauhaa rouheeksi. Esimerkiksi sienijauhe on voimakkaan makuista vaikka mausteena.

Kuivauksessa on hyvä muistaa:

- Paloittele tai siivuta pieniksi ja tasakokoisiksi.

- Kuivaa tuoreita raaka-aineita.

- Asettele väljästi kuivumaan.

- Valmiit aineet tuntuvat rapeilta ja kuivilta, tosin esimerkiksi nestepitoiset hedelmät jäävät nahkean tuntuisiksi.

- Säilytä kuivattuja aineita kuivassa, pimeässä, tuoksuilta suojassa.

Etelän lomareissu: Patikkaretki Tulliniemessä

Teinpä tuossa veljeni kanssa päivänä eräänä patikkaretken Tulliniemen luontopolulle. Suomen mantereen eteläisin kärki sijaitsee Hangon Uddskatanin ja Tulliniemen alueella. Uddskatanin luonnonsuojelualueella saa liikkua ainoastaan merkityllä luontopolulla, joka päätyy Hankoniemen kärkeen. Sinne, missä meri ja punertavat silokalliot sulautuvat yhteen.

Luontopolku on pituudeltaan 6,7 kilometriä ja sen lähtöpaikka on Hangon Vapaasatamassa osoitteessa Tulliniementie 1. Parkkipaikalta on muutaman sadan metrin matka luontopolun alkupisteeseen. Minulla ja veljelläni meni matkaan reilut pari tuntia, kun pysähtelimme ihailemaan maisemia ja meriluonnon yksityiskohtia. - niin, siis siihen koko luontopolun kulkemiseen, ei siis siihen parinsadan metrin matkaan, kuten melkein tuosta lauseesta sai sellaisen käsityksen.

Reitti seurailee aluksi rantalinjaa ja tarjoaa merenrantakasvien malliesimerkkejä. Olisi kannattanut ottaa mukaan kasvikirja. Itselleni rantojen kasvit ovat vieraampia. Rannasta polku sukelsi metsään, jossa oli tarjolla käkkyräisiä männikköjä sekä lehtomaista metsikköä. 

Loppuosa luontopolusta kulkee niemenkärjessä kallioilla. Tässä kohtaa kunnon jalkineet (ja jalat) ovat tarpeen, koska kallioilla liikkuminen vaatii huolellista askellusta ja hieman kiipeilyä.

Itse ihailin maisemia koko matkan ajan täyttä häkää. Erityisesti jääkauden ja veden tekoset kallioilla olivat upeita.

Kärjestä näkee pitkälle - hyvällä säällä voi nähdä Bengtskärin majakan. Siellä se todellakin kaukaisuudessa törötti.

Niemenkärki on myös tärkeä muuttolintujen läpikulkupaikka. Kuulemma syksyisin voi havaita monia lajeja. Nyt oli siis heinäkuun puoliväli, joten havaitsimme pääasiassa muutamia merimetsoja, harmaahaikaroita, meriharakkoja ja jotain erinäisiä vesilintuja kelluskelemassa. Metsässä kuulin parikin tutunoloista laulajaa. Harmittaa, että ei kyennyt niitä kaikkia varmasti tunnistamaan. Pakko tsekata lintukirjasta ääniä. On päässyt rapistumaan laulujen tunnistustaidot.

Niemenkärki on täydellinen merituulen hengityspiste. Tuulta kärjessä nimittäin riittää. Tällä kertaa meillä ei ollut eväitä mukana, mutta sanoisin kyllä, että kannattaa varata eväät, koska kalliot ovat eväidensyöntiin erinomaiset - elleivät jopa täydelliset.

Luontopolku sijoittuu luonnonsuojelualueelle, jossa luonnon aarteet ovat hauraita ja herkkiä häirinnälle. Toivottavasti siellä vierailevat ihmiset ymmärtävät niemenkärjen herkkyyden ja muistavat  liikkua ympäristöä kunnioittaen.
Ensi kesänä voisin ottaa lapset mukaan uusintakierrokselle.

Mitä mukaan Tulliniemen retkelle?

- eväät
- vesipullo
- hyvät jalkineet
- tuulenpitävä takki kärjen tuulia vastaan
- kiikari
- lintukirja
- kasvikirja

Lohkaisu Lohjan metsistä, osa 2

Kahden perheenäidin retriitin toinen päivä Lohjan metsissä suuntautui Paavolan poluille. Siellä metsän keskellä luontopolun varressa seistä möllöttää Suomen kaunein puu.

Minkä raadin valitsema, sitä en tiedä, mutta sinne mekin töppösemme suuntasimme innokkaina.

Paavolan polulle pääsee Saaren koulun parkkipaikalta. Koulu on ilmeisesti lakkautettu,

mutta parkkipaikka löytyi naputtelemalla navigaattoriin Pietiläntie 23. Matka kauneimmalle puulle ei ole järin pitkä. Polku kulkee kauniin lehtometsän läpi - muistutti vahvasti Ruissalon tammimetsien lehtomaisemaa. Voisin aavistella, että metsä on ihanimmillaan toukokuussa vuokkojen kukinnan aikaan.

Suomen kaunein puu on tammi. Suuuuuuuuuri tammi. Kalevalaisen näköinen, jylhä ja paksuoksainen. Olihan se. Oli kaunis, ei voi kieltää. Paavolan tammelle on raivattu metsään aukio, jossa sen on hyvä oksiaan levitellä. Tammihan vaatii valoa ja muhevuutta ympärilleen.

Kiertelimme, katselimme ja ihailimme puun tasapainoista silhuettia. Muutakin väkeä oli saapunut puun äärelle. Matka puun luo on niin lyhyt, että perheen töppöjalkaisimmatkin sen jaksavat. Ei muuta kuin voikkuleipää ja maitopullo reppuun ja Paavolan tammea ihmettelemään. Tammi tuskin ikänsä puolesta ihmettelee enää mitään. Hän on kaiken nähnyt.

Lohkaisu Lohjan metsistä, osa 1.

Minulla ja ystävälläni on ollut perinteenä paeta vuorokaudeksi äidinvelvollisuuksista yhteiseen retriittiimme, joka suuntaa kesäisin yleensä johonkin retkeilyalueille. Tänä vuonna kohteeksemme valikoitui Lohja ja Lohjan tarjoamat luontokohteet. Päänähtävyydeksi päätimme käydä katsomassa Suomen kauneimman puun, joka sijaitsee Lohjansaaressa Paavolan polulla. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Maanantai-iltana ajelimme siis Lohjalle, josta olin ennakkoon kahlannut nettisivuilta tietoa Karnaistenkorven poluista, jotka sijaitsevat lähellä Kisakallion urheiluopistoa. Hassuinta oli se, että Karnaistenkorpi sijaitseekin oikeastaan lähestulkoon Karnaisten piiiiiiiiitkän pitkän tunnelin yläpuolella - eli kun seuraavan kerran ajat Turusta Helsinkiin, voit miettiä näitä maisemia sukeltaessasi Karnaisten tunneliin parin kilometrin matkalle.

Kuusimetsän kuiskaus

Karnaistenkorven poluille pääsee toki Kisakalliostakin, mutta me pysäköimme automme toiselle laidalle reitistöä.

Parkkipaikalta oli noin kilometrin matka Ahvenalammen laavulle. Reitti kulkee komeassa peikkometsän näköisessä

kuusimetsässä, jossa valo siivilöityy upeasti havukaton läpi, ja kivet ovat pyöristyneet sammalpeitteisiksi pallukoiksi. Ihanaa maastoa!

Polku oli hyväkuntoinen ja matka laavulle niin lyhyt, että sen taapertaa nopeasti vaikka olisikin tonnin painoiset herkkueväät mukana. (En tunnusta)

Laavu on lammen rannassa hienolla paikalla.

Moottoritie, vaikka se jossain lähellä maan uumenissa kulkeekin, ei anna itsestään mitään merkkiä. 

Heinäkuisessa illassa ääntä piti korkeintaan punarinta. Vedenpinnan rauhaa rikkoivat ainoastaan vesimittarit. Onnittelimme itseämme hyvästä retriitin paikasta. Nuotiolla sai ruoat valmistettua kätevästi, ja puitakin oli hieman jäljellä puuvajan pohjalla.

Ainoa, mikä oli huollon tarpeessa, oli kompostoiva puucee sekä laavun lähiympäristö. Keräsimmekin laavun läheisyydestä ison kassillisen roskia. Enemmänkin olisi voinut kerätä, jos olisi ollut roskapihdit tai kumihanskat mukana.

Kyllä oli rentouttava retkipaikka! Ja upea metsä. Onneksi on tajuttu säilyttää tällainen helmi.

Seuraavassa postauksessa vielä kokemuksia retriitin toiselta päivältä eli retkestämme Paavolan tammen luokse.

Reitinvalinnan opit ja knopit

Urho Kekkosen kansallispuisto kertoi Facebook-sivullaan päivittäneensä vaelluksen pohjasuunnitteluun tarkoitetun kartan. Kansallispuistosta löytyy lisätietoa verkkosivuilta, joiden tarkoitus on tukea retkeilijöiden ennakkosuunnittelutyötä. Itsekin näitä nettisivuja viime vuonna kahlanneena totean, että vieläkin moni varmasti kaipaisi lisäideoita siihen, miten voisi järkevästi suunnitella vaellusreittejään.

Tunturiylängöllä kulkeminen on miellyttävimmillään tätä.

Itse lueskelin erilaisia aiheeseen liittyviä keskustelupalstoja, mutta pohdin myös sitä, että tiiviisti kirjoitetut vaelluskertomukset tai ainakin arviointimielessä kirjoitetut jälkipuinnit voisivat hyödyttää kaikkia kulkijoita. Olen omassa blogissani pyrkinyt siihen, että kirjoitin vaelluksestamme mahdollisimman tarkkoja arvioita talteen, jotta jokainen vaelluksesta haaveileva voisi niistä jotain itselleen ammentaa.

Reittisuunnittelua oppii vähitellen

Kokenut vaeltaja osaa karttaa silmäiltyään arvioida maaston haasteet ja fyysisen kuluttavuuden. Itselleni tämä on vieläkin vaikeaa, vaikka osaan lukea karttaa ja osaan ajatella jo jotain asioita, jotka vaikuttavat vaelluksen sujuvuuteen. Paljon on silti minullakin vielä oppimista. Esimerkiksi kylmään aikaan vaeltamisesta minulla ei ole mitään kokemusta. Kuinka paljon syksyn viileys ja runsaat sateet vaikuttavat reitin rasituksiin? Paljonko voi vaelluksella hiihtää päivämatkoina? Nämä ovat minulle (vielä) vieraita asioita.

Viime kesäinen Kekkostelu-vaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon oli siitä erityinen, että porukkamme oli hyvin suuri ja ikähaarukka iso. Se teki myös fyysisestä suoriutumisesta vaihtelevaa.

Hyvä on puroja ylittää, jos on silta saatu paikalle.

Asioita, joita huomasin reittisuunnitelmassamme vasta jälkikäteen:

1. Jos kartassa näkyy polku, mikä kiemurtelee jokivarressa jyrkkien korkeuskäyrien alapuolella, on polku lähes aina kivikkoinen ja raskas kulkea, vaikka ei nousuja olisi yhtään.
2. Joenuomaa seuraavat polut ovat myös näkymiltään väsyttävämpiä. Tunturin laella aukeava avaruus ja tilan tuntu virkistävät kulkijaa.
3. Tunturin tai muun korkean kohteen yli meneminen ei aina ole niin raskasta mitä luulisi. Etenkin ylösnousu on usein kohtuullisen tasaista, vaikka noustaisiin korkeallekin.
4. Tuntureilta alastulo rassaa polvia. Porukassamme moni kärsi polvivaivoista, jotka alkoivat vaelluksella.
5. Se, mikä toiselle on helppoa ja kevyttä, voi toiselle olla jo ponnistus äärirajoille. Porukassamme taisi käydä joidenkin päivien osalta niin. Itse koin erityisen raskaana etappina Kekkostelu-vaelluksellamme päivämatkan, joka kulki Suomunruoktulta Tuiskukurulle. Matkan pituus oli ehkä noin 15 km, ja polku oli paljon jokivarsia myötäilevää kivikkoista kosteikkoa.
6. Kartasta ei näe polun kivikkoisuutta, ja se on kuitenkin yksi avaintekijä siihen, kuinka raskaaksi kulku muodostuu. Vaelluskertomuksia tai reittiarvioita olisi hyvä lueskella etukäteen.
7. Jos kartalla on reitin kohdalla suo, varaudu hyttysiin ja hikiseen kulkuun. Pitkospuut ovat luksusta, joista voi nauttia joissakin osissa Urho Kekkosen kansallispuistoa.
8. Vesien ylitykset voivat olla helppoja kenkien kanssa kahlattavia puroja tai vastaavasti jalat reiteen asti täysin jääpalikoina suoritettavia urheuskokeita. Riisumisessa ja jalkojen kuivaamisessa palaa aikaa ja hermojakin joskus.
9. Kartasta ei pysty ennakkoon näkemään, mikä on kulkijan mielestä hienoa katsottavaa. Jos tykkää ihailla upeita kelohonkia ja merkillisiä kynttiläkuusia tai haluaa bongata kuukkelin, on näitä aikatauluun vaikuttavia seikkoja mahdotonta ennakoida. Luontoon pitää saada mennä avoimin silmin ihailemaan ilman, että kello tikittää vieressä syyttävästi.

Vaikeilla poluilla pitää luottaa yhteistyön voimaan.

 Selailin juuri vaelluksen päiväkirjaani ja totesin, että minullahan on reittiarviointi jäänyt kokonaan kesken, ja siksi en ole edes sitä tänne blogiin kirjoittanut. Pitää ottaa työn alle!

Kun pääsee laelle, sieltä näkee kauas.

Ja hei! Tämänkertaisen bloggauksen kuvista suuri kiitos Kaijalle ja Artolle!

Metsässä kaikki kääntyy hyväksi

Olipa reissu ja tulipa tehtyä! Nimittäin. Tehtiin tammikuisen sunnuntai-iltapäivän ratoksi nassikoiden kanssa eväsretki tutulle Haunisten altaalle. Tammikuun ollessa lopuillaan huomaa valon riittävän pitkälle iltapäivään. Siitä sainkin kimmokkeen pakata eväät reppuun ja suunnata altaalle.

Tällä reissulla moni asia meni toisaalta aivan pieleen, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että tämä retki osoitti taas sen, kuinka metsässä kaikki kääntyy hyväksi. Metsä on melkoinen voimanlähde.

Lupaus trangiaruoasta

Retkireppuun pakkasimme trangian ja lupasin lapsille, että paistetaan altaan rantamilla nakkimunakasta sekä lämmitellään kaakaota. Trangia on heille kovin uusi tuttavuus, mutta itselleni se on toki tuttu retkitarvike. Ostin aikoinaan itselleni oman trangiakeittimen ja kaasupolttimen siihen, koska olin kyllästynyt lainailemaan omille retkilleni partiolippukuntani kamoja. Ja kyllä oma on aina oma.

Tällä kertaa en aikonut tehdä munakasta vaellustyyliin kuten Kekkostelu-vaelluksellamme teimme kuivatusta munasta, vaan tällä kertaa esivalmistelin ainekset kotona purnukoihin ja nappasin ne reppuun paistamista odottelemaan. 

Mikä kosahti, vai kosahtiko mikkää?

 Retkellä tapahtui monia asioita, jotka alkoivat kiristää omaa aikuispääkoppaani. Lapset eivät asioista tuntuneet harmistuvan, mutta itseäni otti pannuun seuraavat asiat (tässä tapahtumajärjestyksessä):

- Auto jäi parkkipaikalle saapuessa jumiin jäiselle tielle sutimaan
- Kävelyreitti oli muuttunut kivikovaksi jäiseksi paanaksi, jossa ei pystynyt kävelemään
- Joku oli jättänyt koirankakan keskelle kävelyreittiä
- Emme pystyneet kulkemaan kivalle vakiopaikallemme asti, vaan tyydyimme lähimpään mahdolliseen kohtaan, mihin pystyimme itsemme asettamaan.
- Puhelimesta tyhjeni akku kylmässä, joten en saanut kuvattua kuin pari hassua kuvaa.
- Kaasusäiliö osoittautui melkein tyhjäksi, kun aloin kokkailemaan. Nakit ehdin paistaa, mutta munakas seisoi surullisena pannussa olemattoman liekin lepattaessa pannun alla.
- Pimeni uhkaavasti, koska ruoanlaitossa menikin enemmän aikaa, mitä olin varannut.

Ruoan hitaaaaaaaaaasti valmistuessa jouduin tekemään hätäratkaisuja munakkaan suhteen. Kumosin munamössön kattilaan ja teinkin nakkikokkelia. Kattila oli lähempänä pientä liekinjäännettä, joten sain munat sittenkin kypsymään huolellisella hauduttamisella. Ja silloin tajuntaani ravisteli eskari-ikäinen tyttäreni, joka totesi: "Ei tämä äiti mikään huono eväsretki ole. Onneksi saatiin sittenkin munakasta!"

Silloin pysähdyin. Mitä ihmettä tässä ärhentelen. Hieno Haunisten allas jääkuoren alla. Pilvinen iltapäivä tummumassa iltaan. Rauhallista ja hiljaista. Ihan turhaa kiristelyä, koska asiathan kaikki muuttuivat hyviksi.

Tässä vielä turhien valitusteni kumoajat:
+ Sain auton kuitenkin irti jäästä, enkä tarvinnut kenenkään apua. Eikä se edes jäänyt pahasti kiinni. Oikeasti se oli vain ihan hetken jumissa. Ehkä muutamia sekunteja.
+ Liukas paana oli lasten mielestä hauska, koska siinä pystyi liukumaan peppumäkeä ja luistelemaan.
+ Koirankakka ei ollut keskellä. Se oli enemmän vasemmassa reunassa kuitenkin. Ja jäässä sekin, joten tuskin olisi sutannut meitä.
+ Oli kiva kokeilla joku muukin paikka retkieväiden syömiseen. Ja sitäpaitsi tällä valitsemallamme paikalla oli juuri sopiva pöytäkivi. Ja hirmuinen määrä osmankäämien patukoita ilahdutti etenkin E-miestä.
+ Sain otettua ne pari kuvaa, ja eipähän ollut liikaa kameran kanssa näpläämistä.
+ Kaasusäiliö riitti kuitenkin lopulta nakkikokkelin kypsentämiseen ja sain jopa kaakaomaidonkin lämmitettyä riittävän lämpimäksi. Liekki oli säästöliekki, mutta ruokaa saimme.
+ Ehdimme autolle ennen pimeän tuloa. Näimme hienon auringon kajastuksen pilvien välissä.

Että sanonko mitä? Positiivisuutta peliin kansalaiset! Asiat ovat monesti oikein hyvin. Me aikuiset vain laitamme tuhruiset linssit silmille turhan usein. Onneksi on lapsia ja metsiä, joiden avulla näkökyky palautuu.

Seuraavalla kerralla täysin kaasupulloin ja riemu rinnoin reissuun!