sunnuntai 4. kesäkuuta 2023

Kun suunnitelmat muuttuvat - Yksinvaelluksella Käsivarren erämaassa

 Olen kokonaan unohtanut kirjoittaa yksinvaelluksestani Käsivarren erämaa-alueelle. Mitä ihmettä sellainen meinaa? Reissu oli upea, ja maisemat mielettömät. Ja paljon kertomisen arvoista olisi tästäkin keikasta.

Pitikin sitten kaivella esille vaelluspäiväkirjani, jotta en puhuisi puppua blogissani.

Käsivarren erämaa-alueella tekemäni vaellus oli malliesimerkki siitä, kuinka vaeltajan pitää olla valmis muuttamaan suunnitelmiaan ja joustamaan tilanteen mukaan. Reissun aikana tapahtui monia yllättäviä tapahtumia, jotka tekivät retkestäni erilaisen, mitä olin alunperin kuvitellut.

Reitin uudelleenkalibrointia

Polku Haltille on melko kivinen.
Olin suunnitellut vaeltavani omia polkuja Käsivarren erämaa-alueella, ja olin tutkinut kartasta valmiiksi mahdollisia reittivaihtoehtoja. Käsivarren erämaa-alue sijaitsee Kilpisjärvellä aivan ääripäässä pohjoisinta Suomea. Erämaa-alueen halki kulkee myös Kalottireitti, joka on haastava ja pitkä vaellusreitti Norjan, Ruotsin ja Suomen alueella. Seutu on karua tunturimaisemaa, ja polut hyvin kivikkoisia. 

Alunperin tarkoituksenani oli olla maastossa 5 yötä, mutta näin ei loppujen lopuksi tapahtunut. Kävi nimittäin niin, että yöjuna Turusta Rovaniemelle joutuikin yön aikana seisomaan tuntikausia paikallaan jonkun kaasuvuodon vuoksi. Näin ollen en ehtinyt linja-autoon, joka lähtee kerran päivässä Kilpisjärvelle. Ei siinä itku auttanut, vaan piti yöpyä VR:n piikkiin hotellissa yhden yön verran. Olihan se aika outoa, kun rinkka oli valmiina viikon vaellukseen, ja pitikin vyöryä varusteineen päivineen hotellihuoneeseen ja ihmetellä, mitenkäs tästä seuraavaksi matka jatkuu.

Tein hotellissa yöpyessäni reittisuunnitelmaan muutoksia, koska yhden vuorokauden puuttuminen vaellukselta aiheutti tarvetta muokata reitin pituutta ja suuntaa. Luin karttaa, pohdiskelin ja laskeskelin järkeviä vaihtoehtoja kulkemiseen. Päätin kulkea osan matkasta Haltille vievää vaellusreittiä, ja poiketa reitiltä rauhallisemmille poluille.

Säätila haastaa vaeltajaa

Helle on haastava vaelluskaveri.
Koko reissun aikana koin erilaisia säätilan muutoksia, joista usein kokemattomia vaeltajia varoitellaan. Pohjoisen tunturiluonto on arvaamaton, ja keli voi tarjota yllätyksiä kaikkina vuodenaikoina. Itse pääsin kokemaan hiostavan helteen, railakkaan tuulen, kaatosateen sekä hernerokkasumun. 

Hiostava helle vaivasi alkumatkalla ensimmäisten päivien vaellusetapeilla. Helteessä vedenkulutus kasvaa, ja nestetasapainosta pitää muistaa huolehtia säännöllisesti. Itselleni helle tuottaa ongelmia siinä, että en hikoile, vaan punoitan kirkkaanpunaisena, ja olo on kökkö. Helteellä ei myöskään ruoka maistu niin hyvin, ja se on tietysti energiatasapainon kannalta huonompi juttu. Söin siis väkisin, ja tankkasin vettä tasaisin väliajoin. Onneksi on juomarakko! Sen ansiosta juominen on säännöllisempää.

Toisena yönä yövyin mukavan puron liepeillä, ja säätila muuttui juuri leiriytyessäni. Tuuli yltyi melkoisesti, ja täytyy sanoa, että sellaisessa kelissä teltan pystyttämisessä yksinään on omat haasteensa. Onneksi ei ollut ensimmäinen kerta, kun pystytin telttaa tunturituulessa. Kovassa tuulessa pitää aloittaa pystyttäminen tuulen suunnalta, ja kiilata teltta maahan siitä edeten kohti toista päätyä. Kaikki tarvikkeet, pussukat ja nyssykät on syytä huolehtia tarkkaan talteen, jotta ei tuuli niitä vie mennessään.

Aamuinen sumu on tiheä. Saana ei näy.
Eräänä aamuna heräsin hernerokkasumussa. Se oli myös jännittävä ja opettavainen kokemus, sillä jos sellaiseen sumuun olisi joutunut kesken matkanteon, olisi ollut haastavaa löytää itsensä oikealle reitille. Päätin odotella sumun hälvenemistä ennen kuin jatkaisin matkaani, sillä sumu oli niin tiheä, että aivan vieressä olevaa pientä järveä ei näkynyt. Kaikki ympärilläni katosi valkoiseen usvaan. Oli hienoa seurata sumun poistumista. Melkoinen luonnonilmiö sekin.


Sumu hälvenee. Maisema muuttuu.

Reitit ja maastot muuttuvat

Huomasin vaeltaessani, että aina ei voi luottaa ostamaansa karttaan. Saanajärven liepeille merkitty autiotupa oli purettu, eikä tilalle ollut tullut uutta. Tämä tuli itselleni täytenä yllätyksenä, kun olin laskeskellut pääseväni sadepäivänä kuivattelemaan kamojani tuvan lämpöön. Toisin kävi.

Tällaisessa tilanteessa, kun vettä sataa kaatamalla ja väsymys runtelee raajoja, oli pakko hetkeksi istahtaa puretun autiotuvan jäämistöille ja syödä suklaapatukka. Sen voimin oli parempi tehdä päätöksiä. Maasto oli siinä kohtaa liian kivikkoinen teltalle, joten päätin kiertää Saanajärven ja leiriytyä järven toiseen päähän, jossa oli suhteellisen uusi kotarakennelma. Ratkaisu oli hyvä, sillä sain kuivattua tarvikkeeni kodassa, ja ruoanlaittokin oli huomattavasti mukavampaa kodan lämmössä.



--

Aina kyllä näistä vaellusreissuista oppii kaikenlaista. Tällä kertaa oppimiani asioita olivat:

- Muuttuvan sään kanssa pitää mukautua tilanteeseen. Väkisin ei pidä yrittää eteenpäin.

- Uusikin kartta saattaa olla jo vanhentunut, sillä maasto muuttuu ja vaellusreittien palvelutarjonta saattaa myös muuttua.

- Jos vaelluspäivät vähenevät, on järkevää muokata reitti sopivaksi käytettävissä olevaan aikaan.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti